PARISIELUKOHTAAMINEN OSA II Lokakuinen aamu avautui valoisana ja aurinkoisena, valon tihkuessa sisään verhojen välistä. Auli heräsi herätyskellon soittoon tasan kello kahdeksan. -Oi, hän huokaisi. -Ihana aurinkoinen sunnuntai aamu, eikö vain Simo? Hän kokeili kädellään Simon puolta sängystä, se oli tyhjä. Sitten Auli muisti Simon olevan töissä, kuten niin monena sunnuntaina ennenkin hänellä oli tapana olla. Mies oli lähtenyt jo kuudelta töihin. Simo työskenteli jonkin uuden hankkeen parissa ja tänään hän pitäisi esityksen suunnitelmistaan ja myöhemmin iltapäivällä hänellä olisi kokous, jossa hän ja hänen työtoverinsa käsittelisivät juuri tätä uutta hanketta.. Arkkitehtina, hän oli aina kiireinen. Paperit, kynät, harpit ja viivoittimet olivat kotonakin Simon työhuoneessa aina sikin sokin pöydällä. Tietokoneella oli omituisia kuvioita ja kaavioita. Simo oli aina rakastanut työtään, se oli aina ollut hänelle hänen elämänsä. Hän ei koskaan ollut lakannut piirtämästä, suunnittelemasta ja laskemasta. Hän teki sitä joskus jopa vapaa-ajallakin. Tämän vuoksi Aulilla oli usein tunne, kuin mies ei kotona ollessaan huomaisikaan Aulia. Aina tällä oli jotakin muuta tekemistä. Yhtäkkiä Auli muisti edellisen illan, jolloin he olivat syöneet siinä hienossa ravintolassa ja kuinka ravintolan mies oli antanut hänelle salassa käyntikorttinsa. Tuo omituinen sattuma tuntui unelta, aivan, kuin sitä ei oikeasti olisi tapahtunutkaan. Aulin oli pakko kaivaa tuo käyntikortti esille, tarkistaakseen, että kyse ei ollut unesta. Kyllä, se mies ravintolasta oli todella oikeasti antanut tämän käyntikortin Aulille -- Eikä Auli vieläkään ymmärtänyt, miksi mies oli tehnyt niin. He olivat katsoneet pitkään toisiaan silmiin. Auli muisti, kuinka hän oli jäänyt tuijottamaan miellyttävän näköistä miestä ja kuinka mies oli hymyillyt hänelle. Auli muisteli miehen silmiä, joissa oli hyvin ystävällinen pilke. Hänen tummat silmänsä olivat loistaneet, kuin pienet tähdet hämärässä ravintolassa ja siinä loisteessa oli jotakin niin ystävällistä ja läheistä.. Entä, mitä mies mahtoi haluta Aulista ja mitä hän halusi osoittaa antamalla Aulille oman käyntikorttinsa. Auli laittoi kortin pöydälle ja veti verhot sivuun, samalla sulkien nautinnollisesti silmänsä auringon paistaessa suoraan hänen kasvoilleen. Sitten hän siirtyi keittiöön laittamaan itselleen aamiaista. Keittiössä Auli teki itselleen aamiaissämpylän, johon hän laittoi juustoa, paprikaa ja salaatinlehden. Hän laittoi kahvin valumaan ja istahti pöydälle, jossa oli jo valmiina aamun lehti Simon jäljiltä. Auli söi sämpyläänsä ja katsoi ihastuksissaan, kuinka punainen paprika värjäsi juuston oranssiksi.. Se näytti vieläkin herkullisemmalta tällä tavalla! Hän haukkasi suuren palan sämpylästä ja nautti sen mausta. Hiljaa hän selasi aamun lehteä ja siemaili kahvia suuresta teekupista. Auli rakasti sitä teekuppia, koska se oli niin suuri, joten hän joi myös kahvia siitä aina aamuisin. Kaiken aikaa Auli ajatteli ravintolassa tapaamaansa miestä. Tuo mies ei lähtenyt hänen ajatuksistaan.. Ilmeisesti Aulin vain oli soitettava miehelle, ei hän muullakaan tavalla saisi otettua selvää miehestä.. Auli oli hieman levoton ja läikytti samalla kahvia pöydälle -Voi hyvänen aika, miten kömpelö minä olenkaan tänään! Auli tokaisi itsekseen. Hän haki tiskiliinan hajamielisenä ja pyyhki pöydän pinnan puhtaaksi. Aamu oli hiljainen, koska Joni oli lähtenyt yöksi kaverilleen Jyrkille ja poika tulisi kotiin keskipäivän aikoihin - Jyrkin äiti lupasi ajaa Jonin kotiin tuolloin. Jyrki oli Jonin paras ystävä ja nuo kaksi olivat aina kuin paita ja peppu. Pojat kävivät samalla karatetunnilla joka keskiviikko ja Auli oli ystävystynyt Jyrkin äidin Kaisan kanssa. Yhdessä naiset vuorotellen kuskasivat poikia karateen. Kaisa oli hyvä ystävä, auttoikin Aulia, jos hän tarvitsi lapsenvahtia tai muuta vastaavaa. Auli pohti, että hänen pitäisi keittää Kaisalle kahvit, kun tämä tänään toisi Jonin kotiin. Olisi mukava puhua jonkun kanssa myös eilisestä tapahtumasta… Auli havahtui ajatuksistaan ja päätti sinä hetkenä ottaa heti puhelimen käteensä. Hän käveli puhelimelle ja toi sen keittiön pöytään. Sitten Auli näppäili käyntikortissa mainitun numeron. Hän tuijotti numeroa ja odotti pitkään, ennen kuin hän painoi soita nappia. Lopulta hän painoi sitä. ***** Arad Shenevar oli ravintolan omistaja. Hän oli päättänyt Suomeen tullessaan aloittavansa suuren ruoka-alan yrityksen. Hän ei halunnut juuttua paikoilleen, hän halusi tehdä töitä, oppia Suomen kieltä ja ehkä hän löytäisi itselleen mukavan vaimonkin, joka saattaisi auttaa häntä yrittämisessä ja ravintolan hoidossa. Arad haaveili lapsistakin, kauniista lapsista, pojasta, jonka kanssa hän saisi potkia palloa ja tytöstä, joka olisi hänen prinsessansa. Vaimoa ei ollut löytynyt, mutta ravintolan hän sai pystytettyä. Arad halusi perustaa sellaisen ravintolan, joka erottuisi joukosta. Hän oli huomannut Suomeen tullessaan, että täällä oli kaikenlaisia pizzapaikkoja ja että suomalaiset pitivät kebabannoksista lähes yhtä paljon, kuin hampurilaisista. Hän ei kuitenkaan halunnut perustaa nuhruista pikku ruokanurkkaa johonkin juna-asemalle. Hän halusi laadukkaan ja siistin paikan, jossa ihmiset voisivat rentoutua ja nauttia hyvistä ruoka-annoksista. Hänen onnistui vuokrata suuren salin ravintolaansa varten ja hän oli hyvin tyytyväinen yrityksensä onnistumisesta. Hänellä oli työntekijöitä, jotka pitivät hänestä ja hän kykeni maksamaan hyvää palkkaa kaikille heille. Tänä sunnuntai Aamuna Arad oli saapunut tekemään kirjanpitoa omaan toimistoonsa ravintolalle. Vain siivooja oli paikalla, kun Arad saapui ravintolalle. -Hei Kristiina! Hän huikkasi siivoojalle. -huomenia, herra Shenavar! Tyttö vastasi takaisin. -en huomannutkaan tuloanne, olin niin keskittynyt moppaamiseen. Tyttö nauroi iloisena. Kristiina oli lukiolaistyttö ja hän työskenteli siivoojana lauantaisin ja sunnuntaisin Aradin ravintolassa. Hänellä oli aina nappikuulokkeet korvissa ja kovaääninen musiikki kuului niiden läpi helposti. Arad tunnisti, että tyttö kuunteli Madonnaa. Miestä hymyilytti. Hän heilautti kättään ja suuntasi toimistolle. Hänen kävellessään hänen puhelimensa soi.. Mies otti puhelimen käteensä ja vastasi siihen. - Shenavar. Haloo, onko siellä ketään? -Hyvää huomenta, täällä on Auli Lehtinen. Annoitte minulle eilen käyntikorttinne, kenties halusitte tarjota palveluitanne, vai mistä oli kyse? Voi luoja, Auli ajatteli, että hän nyt kuulostikin tyhmältä. Tarjota palveluitanne, mitäköhän mies mahtoi ajatella Aulin soitosta. -Ai, kyllä sinä olet se nainen, joka istuit siinä nurkassa. Kyllä, mutta minä ajattelin, jos sinä olet.. Tuli hiljaista ja Auli luuli miehen jo katkaisseen puhelun, mutta vihdoin mies jatkoi: -Älä ymmärrä väärin, mutta minusta olisi mukava tavata sinua. En halua kuulostaa julkealta, mutta jos voimme jutella yhdessä? Saanko minä tarjota sinulle kahvia, teetä, mehua tai jotakin? -Kyllä minä varmasti voisinkin, mutta mistä haluaisit jutella? -Minä haluaisin vain tavata, mutta jos se on sinusta omituinen, pyydän anteeksi, että olen häirinnyt! Mies sanoi, hieman ontuvalla suomenkielellä. -Ei, kyllä minä voin tavata, jos haluat keskustella jostakin. Minä olen seuraavat pari tuntia vapaa, tulenko minä käymään siellä? Voi Luoja, Auli ajatteli, miten helppo minä olenkaan.. Mummovainaa kääntyisi haudassaan, hän ajatteli! -Mukava, että tulet. Arad vastasi. Nähdään, minä olen täällä ja odotan. -Nähdään. Auli oli enemmän kuin hämmästynyt omaa avoimuuttaan, mutta hän päätti tavata tämän miehen, sillä hän oli liian utelias. Hän oli liian utelias tietämään, mitä mies halusi! Nainen suuntasi heti kylpyhuoneeseen, kävi suihkussa, pesi hiuksensa ja kampasi ne. Hän puuteroi kasvonsa ja rajasi silmänsä kohl -kynällä. Tummille ripsilleen hän ei tehnyt mitään, mutta huuliin hän sipaisi huulikiiltoa. Sitten hän pukeutui valkoiseen puuvilla paitaan ja polvipituiseen ruskeaan hameeseen, jossa oli leveä samansävyinen vyö. Auli pukeutui aina nuorekkaasti ja hän olikin ikäistään nuoremman näköinen. Näissä vaatteissa Auli tunsi olonsa hyväksi ja itsevarmaksi. Hän järkeili, että tarvitsisi kaiken rohkeuden nyt, kun tapaisi oudon ja tuntemattoman miehen näin lyhyellä varoitusajalla. Jalkaan Auli laittoi ruskeat matalakorkoiset saappaat, ne olivat kauniit saappaat ja mukavat jalassa. Kun Auli oli valmis hän kiirehti punaiseen Ford Fiestaansa. Se oli hänen vanha ja luotettu autonsa, josta hän ei suostunut luopumaan. Hieman hermostuneesti hän laittoi avaimen virtalukkoon ja käynnisti autonsa. Pian hän tietäisi, mitä se mies tahtoi hänestä. Aulia jännitti kamalasti, mutta hän yritti keskittyä. Ravintolalla Arad mietti tekoaan.. Miten hän oli saattanut antaa sille naiselle salaa korttinsa? Mutta nainen oli niin ihastuttava. Hänen kauniit pähkinän väriset hiuksensa ja nuo ruskeat silmät, jotka olivat viattoman uteliaina katsoneet Aradia. Nainen ei ollut tyypillinen nainen, hänessä oli jotakin erilaista. Naisen avoin hymy ja hänen olemuksensa, ne olivat piirtyneet Aradin verkkokalvoille ja jääneet sinne.. Nainen oli ollut paikalla miehen kanssa, toivottavasti kyse oli edes hänen veljestään tai ystävästään. Mies ei ollut millään tavalla osoittanut romanttisia elkeitä naista kohtaan, eikä kummallakaan ollut sormusta.. Hyvä Luoja, älä anna sen miehen olla naisen aviomies Arad rukoili. Luultavasti kuitenkin mies oli naisen miesystävä ainakin... ********* Arad säpsähti ravintolan oven kilahdukseen. Hän käveli sulavin askelin ja pehmeästi ovelle ja tervehti Aulia. Kummatkin katsoivat toisiaan pitkään sanomatta mitään. He tutkivat toistensa kasvoja ja katsoivat toisiaan silmiin. Kohteliaasti mies viittasi kädellään naista tulemaan sisään. Auli teki työtä käskettyä ja käveli sisään. Hänelle tuli samanlainen olo, kuin teini-iässä, ensimmäisillä treffeillä. Hän muisti kömpelön Kari -nimisen pojan, joka oli yrittänyt suudella Aulia. Mutta Aulia oli inhottanut pojan tupakalta haiseva suu ja hänen pesemättä jääneet hampaansa ja vaikka Kari oli sanonut Aulin olevan hänen unelmiensa nainen, oli Aulin torjuttava pojan innokkaat lähentelyt. Nyt hänen edessään seisoi mies, joka oli kaikkea muuta, kuin tuo teini-iän tuttavuus. Hän katsoi miestä tarkkaan ja huomasi, että mies oli komean näköinen. Hänellä on tumman ruskeat, lähes mustat hiukset ja hänen silmänsä olivat tummat. Hampaat hohtivat valkoisina hänen hymyillessään. Hän ei ollut mikään adonis, mutta hän oli hyvin miellyttävän näköinen mies, vieläpä kohtelias, hyvätapainen ja sympaattisen oloinenkin! Mies ohjasi Aulin istumaan pöytään ja kysyi mitä tämä haluaisi. -Minä voin ottaa vaikka appelsiinimehua. Auli päätteli, että kahvi vain saisi hänet tutisemaan lisää. Mies katosi ja tuli hetken päästä takaisin kannu ja kaksi lasia mukanaan. Hän kaatoi hiljaa Aulille ja itselleen juomaa ja hymyili samalla. Auli oli näkevinään hymyssä lievää jännittyneisyyttä. Mies istuutui toiselle puolen pöytää. -Sinusta varmasti on hassu, tällainen tarjous, kun pyydän sinua juttelemaan. Minusta vain tuntui, että sinä tunnet saman tunteen ja minusta oli hyvä ajatus tavata. Auli purskahti nauruun. Hän nauroi, niin että silmät kostuivat naurusta. -Mikä on sinusta hauskaa? Arad kysyi -Ei, minulla.. Anteeksi, tämä tuntuu vain niin epätodelliselta.. Minä en vieläkään tiedä, mitä sinä tahdot sanoa. Ja sitten sinä puhut tunteista ja kaikesta. Minä en tiedä vieläkään, mitä ajatella! Kun minä eilen olin täällä, voi luoja, siitä on vain päivä aikaa! Niin, eilen minä näin sinut ja minulle tuli sellainen tunne, kuin olisin ennenkin nähnyt sinut. Tiedätkö, mitä tarkoitan? -Tiedän, juuri siksi minä tein niin, että annoin sen kortin, juuri siksi. Voi kun olen iloinen, että sinä ymmärrät! Minä en ole naistenmies. Minä en ole edes löytänyt itselleni vaimoa ja olen jo neljäkymmentäviisi vuotias - Minulla oli kerran nainen, mutta hän karkasi toisen matkaan. Kun sinä tulit vastaan, minun piti tehdä näin. En tarkoita mitään muuta, halusin vain tavata, jutella, se oli tärkeintä ja siksi laitoin kortin sinulle. Auli ihmetteli tätä avoimuuden tunnetta hänen ja miehen välillä. Hän katsoi miestä silmiin ja mies teki samoin. He nauroivat yhdessä, keskustelivat jopa henkisistä asioista. Arad kertoi uskonnostaankin. Hän kertoi käyvänsä moskeijassa rukoilemassa, mutta hän kertoi myös kotimaansa Iranin vanhasta uskonnosta zarathustralaisuudesta, johon hän kertoi myös uskovansa, omalla tavallaan. Hän kertoi arvostavansa maansa vanhaa ja muinaista uskoa ja hän kertoi, kuinka tuon uskonnon mukaan ihmisen henkinen kehitys ja hänen tasapainonsa luonnon kanssa on tärkeää. Hän kertoi näkemyksestään, jonka mukaan sielu on ikuinen ja kuinka hän uskoi joidenkin ihmisten kuuluvan yhteen.. Auli kuunteli miestä ja mietti, kuinka hänellä oli samanlainen maailmankuva, kuin Aulillakin, huolimatta kulttuureiden eroista. Auli oli aina ollut avoin henkinen etsijä.. Hän harrasti joogaa, luki paljon henkiseen kehitykseen liittyvää kirjallisuutta.. Kello kulki nopeasti ja pian se oli jo puoli kaksitoista. Auli sanoi, että hänen olisi lähdettävä, koska hänen poikansa tulisi pian kotiin. Arad nousi ja käveli Aulin kanssa ravintolan ulko-ovelle. Ovella kummatkin ymmärsivät, että he eivät voisi heittää hyvästejä tuosta vain. Heidän olisi tavattava uudelleen.. -Hei kuule Auli, mitä sinä ajattelet? Haluatko sinä tulla joskus tapaamaan minua. Minä voin näyttää sinulle kuvia kotimaastani? Minä kovasti haluaisin tavata sinua vielä. Sopiiko se sinulle, uusi ystäväni? -Sopii Arad, se sopii minulle. Minä näen mielelläni kuvia sinun kotimaastasi. Soitatko sinä minulle? Sinulla on varmasti puhelimessasi numeroni, kun soitin aamulla? -On Auli, soitan minä sinulle. Hei sitten! Kun Auli ajoi kotiin päin, hän purskahti itkuun. Itku tuli jostakin syvältä hänestä. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän itki. Hän vain itki. Hänen sielussaan liikahti ja tuo liikahdus toi mukanaan suuria tunteita -- Hän koki pakahtuvansa niihin tunteisiin ja hänen oli vain päästettävä nuo tunteet ilmoille ja niin hän antoi itkun tulla. Oli kuin Auli olisi pitkästä aikaa tuntenut jotakin todellista, jotakin syvää ja kaunista! **********

Parisielujen tarina Osa 2

Takaisin tarina valikkoon Takaisin kotisivulle